Täällä aletaan pikkuhiljaa orientoitua myös agilityn puolella kisakauteen... eli sunnuntaina olisi sitten oman seuran kisat edessä! Viimeisimmät treenit on antaneet ihan uutta uskoa taas tähän koko touhuun. Perjantaina oltiin Annen luona katsomassa edellisviikonloppuisia videoita treeneistä, ja se oli kyllä tosi hyödyllistä.  Katsottiin "vertailukohdaksi" viime kesäisiä kisaratoja, ja vaikka toisaalta iski masennus, että ollaanko me menty vaan pelkkää takapakkia (nimittäin se treenivideo oli aika kaoottinen...), niin oli kyllä ihanaa huomata se, miten se meno on sitten upeeta kun se on sujuakseen. Et kylhän me osataan vaikka mitä, mutta se kun niin helposti pakka leviää ihan pienistäkin jutuista... hyvänä esimerkkinä kisarata, jossa itse valssaan suoraan Keiran eteen... Keiralla tulee kiire hypätä ja mulla kiire ohjata seuraavat esteet... seurauksena kolme peräkkäistä rimaa alas!! :D Ja sitä ennen vitonen alla... onneksi ei sentäs nolla!
Lauantain treenien jälkeen suorastaan leijuin, nimittäin Keira oli aivan mah-ta-va!!! Edellisenä viikonloppuna täysin pieleen menneet välistävedotkin (johtui tosin tästä uudesta no hands -tyylistä, mikä ei siinä kohtaa ollut ohjaajalla ihan hallinnassa...) onnistui lähes täydellisesti ilman minkäänlaisia rimanpudotuksia... samoin okserilla pysyi rimat todella hyvin! Pöytäkin oli pitkästä aikaa treeneissä, ja muistuihan sekin sieltä mieleen ensimmäisen hienon yliliu'un jälkeen. :) Ja wau... ne kontaktit... tehtiin niitä lopuksi yksittäisenä, ja mulla oli joka kontaktin alla namiläpyskä...  yleensä Keira ei noteeraa koko läpyskää suunnilleen mitenkään (tai no, ei voi sanoa ettei _mitenkään_ reagoisi, on sillä se psykologinen vaikutus, että ylipäätään hidastaa kontaktille), ottaa kyllä kontaktin, mutta sitten on jo niin kiire eteenpäin, että ei siellä jouda mitään nameja etsimään, saatikka syömään. ;)  Nyt kuitenkin pysähdys tuli joka kerta läpyskälle kun seinään ilman mitään eri käskyä, ja namitkin löysi tiensä suuhun asti... mikähän "valaistus" tässä asiassa on neidille yhtäkkiä tapahtunut...

Tänään käytiin sitten tyttösten kanssa hiihtämässä tuolla pellolla. Kaivoin pitkästä aikaa vetovyön esille, ja yritin sitä sitten testata vähän molempien kanssa.. .todella onnettomin tuloksin!! Keira oli näköjään unohtanut sen vähäisenkin, mitä viime talvena sille opetin, ja jahtasi vaan suurimman osan ajasta mun suksia, ja Kaisa puolestaan roikkui hampailla siinä narussa kiinni koko ajan. Ois pitänyt olla kamera mukana, niin olisi saanut opettavaisia "älä tee näin" -kuvia! :D Todettuani siis vetohiihdon toivottomaksi, kietaisin narun vyötärölle ja annoin koirien juoksennella vapaana edellä/vierellä... tämä tuntui olevan paljon parempi tyyli meille. ;)