Maanantaina tuli kuluneeksi puoli vuotta siitä, kun Mutka tuli taloon. Eikä mikään enää ole ennallaan. ;) Ei vaan, niin on Mutka niin kuin Keirakin aikoinaan sopeutunut tämän talon rutiineihin oikein hyvin. Vaikka neidillä onkin tuo oma tahto aika voimakasta sorttia, niin pahasti ei ole tarvinut kyllä mistään kättä vääntää. Ainut asia, mikä edelleen on retuperällä, on tuo tavaroiden tuhoaminen kotona!! Onneksi mitään kovin kallisarvoista ei neiti ole onnistunut naamariin pistelemään, mutta kun niitä pieniäkin esineitä on riittävän monta, niin kyllähän se inhottaa. Olen miettinyt syitä tuota tuhoamisvimmaan... voiko se liittyä tuohon neidin melkoisen vahvaan itsetuntoon, eli kuvittelee omistavansa talossa kaiken. Vai johtuuko se tuosta voimakkaasta laumavietistä, että paniikki iskee, varsinkin jos äippä häipyy maisemista. Kertokaa viisaat belgi-immeiset, jos osaatte tuohon jotain vinkkejä antaa!
Silloin kun Mutka tuli taloon, hirvitti hieman, miten sitä kolmen koiran kanssa lenkkeilyt sun muut selviää. Vaan eipä tuo juuri ole kahden koiran lenkittämisestä eronnut. Tietysti alussa piti lenkkejä eriyttää tai penneli tuoda aiemmin kotiin. Ja sittenhän Keira olikin pitkään poissa, joten taas oli vain kaksi koiraa talossa. Hihnalenkkeily näiden kanssa kysyisi toooodella pitkää pinnaa, mutta onneksi nuo lenkkimaastot on tässä niin loistavat, että hihnat on yleensä mukana lähinnä silmänlumeena. ;) Tosin, nyt viime aikoina on kyllä useampaan kertaan joutunut tekemään aika mielenkiintoisia reittivalintoja, kun tuntuu, että ihmisillä koirineen on joku ihmeellinen tarve tunkea samalle polulle, vaikka näkevät, että lauma koiria on tulossa vastaan. Itse pyrin aina vaihtamaan suuntaa johonkin toiselle polulle, ettei tarvitse turhaan stressata ja hitsata koiria ottamalla niitä kiinni... ja varsinkin jos "vastapuoli" ei kuitenkaan niin tee, vaikka näkisi miun kytkevän koirani. Mutkahan tietysti rakastaa kaikkia, pentu kun on, mutta Kaisan ja Keiran reaktioista muita koiria kohtaan ei voi aina olla ihan satavarma. Keira tosin yleensä ei noteeraa ketään oikein mitenkään, ja Kaisakin on rauhoittunut viime vuosina kovasti. Vaan tulipa tuossa taannoin todistettua, että kun joku ikävä tyyppi osuu kohdalle ja vähän hammasta näyttää, niin kyllä se mummokin vielä rähähtää.. ja Mutkakin kyllä siinä tilanteessa osaa mennä säestämään! Eli parempi siis pyrkiä nämä turhat tilanteet välttämään kokonaan. Tutut ja leikkikaverit on sit asia erikseen. Ja onneksi polkuja riittää! :)
Huomasin tuossa muuten yksi päivä, että näköjään vaivihkaa on Mutka oppinut hihnassakin kulkemaan ihan asiallisesti. Neiti on nyt nimittäin, ilmeisesti tähän uhmavaiheeseen liittyen, keksinyt pari kertaa ottaa kotiovelta ritolat, kun ollaan oltu lenkiltä tulossa sisälle. Nämä kun siis tulevat sisälle ikäjäjestyksessä, ja Mutka oppikin silloin tosi nopeasti oman vuoronsa odottamisen. Vaan nytpä on tosiaan pari kertaa käynyt niin, että kun käännyn neitiä kutsumaan, niin eipä häntä näy missään. Ja kun vähän kovemmin huhuilee, niin ilmestyy sitten jostain tuolta metsän reunasta! Niinpä kotoa lähdöt ja paluut on turvallisuussyistä nyt tehty hihnassa. :)
On hää vaan tavan otus!! Eipä ole tarvinut tuota hieman ex tempore -hankintaa katua. :) Kyllä sen tietää kun se oma sattuu kohdalle...
Silloin kun Mutka tuli taloon, hirvitti hieman, miten sitä kolmen koiran kanssa lenkkeilyt sun muut selviää. Vaan eipä tuo juuri ole kahden koiran lenkittämisestä eronnut. Tietysti alussa piti lenkkejä eriyttää tai penneli tuoda aiemmin kotiin. Ja sittenhän Keira olikin pitkään poissa, joten taas oli vain kaksi koiraa talossa. Hihnalenkkeily näiden kanssa kysyisi toooodella pitkää pinnaa, mutta onneksi nuo lenkkimaastot on tässä niin loistavat, että hihnat on yleensä mukana lähinnä silmänlumeena. ;) Tosin, nyt viime aikoina on kyllä useampaan kertaan joutunut tekemään aika mielenkiintoisia reittivalintoja, kun tuntuu, että ihmisillä koirineen on joku ihmeellinen tarve tunkea samalle polulle, vaikka näkevät, että lauma koiria on tulossa vastaan. Itse pyrin aina vaihtamaan suuntaa johonkin toiselle polulle, ettei tarvitse turhaan stressata ja hitsata koiria ottamalla niitä kiinni... ja varsinkin jos "vastapuoli" ei kuitenkaan niin tee, vaikka näkisi miun kytkevän koirani. Mutkahan tietysti rakastaa kaikkia, pentu kun on, mutta Kaisan ja Keiran reaktioista muita koiria kohtaan ei voi aina olla ihan satavarma. Keira tosin yleensä ei noteeraa ketään oikein mitenkään, ja Kaisakin on rauhoittunut viime vuosina kovasti. Vaan tulipa tuossa taannoin todistettua, että kun joku ikävä tyyppi osuu kohdalle ja vähän hammasta näyttää, niin kyllä se mummokin vielä rähähtää.. ja Mutkakin kyllä siinä tilanteessa osaa mennä säestämään! Eli parempi siis pyrkiä nämä turhat tilanteet välttämään kokonaan. Tutut ja leikkikaverit on sit asia erikseen. Ja onneksi polkuja riittää! :)
Huomasin tuossa muuten yksi päivä, että näköjään vaivihkaa on Mutka oppinut hihnassakin kulkemaan ihan asiallisesti. Neiti on nyt nimittäin, ilmeisesti tähän uhmavaiheeseen liittyen, keksinyt pari kertaa ottaa kotiovelta ritolat, kun ollaan oltu lenkiltä tulossa sisälle. Nämä kun siis tulevat sisälle ikäjäjestyksessä, ja Mutka oppikin silloin tosi nopeasti oman vuoronsa odottamisen. Vaan nytpä on tosiaan pari kertaa käynyt niin, että kun käännyn neitiä kutsumaan, niin eipä häntä näy missään. Ja kun vähän kovemmin huhuilee, niin ilmestyy sitten jostain tuolta metsän reunasta! Niinpä kotoa lähdöt ja paluut on turvallisuussyistä nyt tehty hihnassa. :)
On hää vaan tavan otus!! Eipä ole tarvinut tuota hieman ex tempore -hankintaa katua. :) Kyllä sen tietää kun se oma sattuu kohdalle...
Kommentit